Julkaistu: 06.10.2017
Jo vuosikymmenien ajan on keskusteluissa liikkunut ajatus digitaalisesti hallitusta asumisympäristöstä, älykodista (smart home). Teknologia on näyttänyt tarjoavan mahdollisuuden ulottaa automaatiota, laitteiden itsetoiminnallisuutta, entistä pidemmälle myös asumisen palveluihin. Yhtenäistä tulkintaa tai käytännön muotoa älykodille ei kuitenkaan ole tahtonut löytyä, useammastakaan syystä.
Digiteknologian järjestelmällinen lisääminen asuntokantaan vaatii valmistelevaa työtä monella tasolla. Se sivuaa talonrakennuksen normeerauksia, asuinalueiden suunnittelua ja kaavoitusta sekä lopulta poliittisia päätösprosessejakin. Teknologian standardointi edellyttää kansainvälistä yhteistoimintaa, lobbausta ja sopimuksia.
Älykästä kotia sellaisenaan on vaikea tuotteistaa. Kyse on viime kädessä myös kuluttajien valmiudesta, asumisen tavoista ja tottumuksista. Alue on intiimi. Kodin perimmäiseen ideaan liittyy sen rauhoittaminen yksityiseksi seisakiksi. Älyteknologia saattaa olla monelle kaikista arkitoimintoja helpottavista ominaisuuksistaan huolimatta jotakin sellaista, jota ei omien seinien sisäpuolelle haluta. Älykkäämpi teknologia tietysti myös maksaa, jolloin monelle vanhassa saattaa olla vara parempi.
Älykodeista on kuitenkin muodostunut vaivihkaa todellisuutta erillisten älykkäiden laitteiden myötä. Langaton viestintä on laajentanut tähän asti vain seinien sisällä käsiteltyjen informaatiovirtojen hyödyntämistä. Sähkölaitteiden ohjelmoidusta hallinnasta on tullut arkipäivää. Liesi- tai vesivuotovahdit paitsi ilmoittavat poikkeustilanteista, myös sallivat asukkaan etänä tekemät ohjaustoiminnot. Pelkästään älykkäiden sähköpistokkeiden hallinta mobiililiittymällä antaa monia käteviä mahdollisuuksia kodin toimintojen säätelyyn.
Langattomat sensorit ja verkot, nopeammat tiedonsiirron sukupolvet (5G) ja älypuhelimet yhdistettynä kodin laitteiden algoritmeihin ja niistä kerätyn tiedon hyödyntämistapoihin ovat kombinaatio, joka lopulta realisoi älykkään kodin lähemmäksi visioita. Kulutusmarkkinoille suunnatut älylaitteet ovat valmistaneet käyttäjiä tähän yllättävänkin tehokkaasti. Vai mitä meidän on ajateltava siitä murroksesta, joka on tapahtunut puhelimen käytössämme viimeisen vuosikymmenen aikana. Applen vuonna 2007 tapahtuneesta iPhonen lanseerauksesta lähtien on älypuhelimien kosketusnäytöistä tullut nykyajan taikapeili. Yhdellä ja samalla visuaalisella käyttöliittymällä voidaan hallita toimintoja aivan toisessa mitassa kuin mihin millään täydennetyllä qwerty-näppäimistöllä voitiin päästä.
Toisaalta vieläkin eletään näppäinmaailmassa jopa edistyneen teknologian kohdalla. Tietokoneelle näpytellään yhä tekstiä eikä sitä sinne sanella, puheohjauksen vuosikymmeniä kestäneestä kehitystyöstä huolimatta. Seniori- ja palvelutaloissa kokeilemaamme Double-etäläsnäolorobottia – Segwayn kaltaisen tasapainolaitteen kannattamaa iPad-tablettia – ohjaillaan edistyneesti internetin kautta, mutta edelleen käytellen tietokoneen nuolinäppäimiä. Toki Doublen saa niillä kulkemaan, mutta jouhevaan robottiajeluun tai luonnolliseen seurusteluun ei kankeasti käänneltävästä laitteesta tahdo olla.
Jotta robotti istuisi lopulta myös älykotiin, sitä täytyy voida hallita ja ohjata luontevammin – sikäli kuin se ei osaa päätellä paikkaansa aivan omin päin. Ensimmäisenä Trilobite-robotti-imurinsa 2000-luvun taitteessa tuotteistanut Electrolux mainosti jo joskus 1960-luvulla tehneensä maailman ensimmäisen ajattelevan pölynimurin. Imurissa oli jo tuolloin hieman automatiikkaa, mutta ajattelusta voitiin puhua vain markkinoinnissa. Nyt sen sijaan älypuhelimen näytöltä voi seurata esimerkiksi sitä, missä huoneessa robotti-imuri milloinkin kotona liikkuu. Nähtäväksi jää, olisiko juuri tämänkaltaisissa hyötyesineissä potentiaalia muuntua autonomisiksi sisäkköroboteiksi vähän samaan tapaan kuin soittopuheluihin tarkoitetusta laitteesta tulikin kaikkeen taipuva visuaalinen viestin.
Fyysiselle, liikkuvalle ja erilaisiin manipulaatioihin pystyvälle palvelurobotille voi nähdä tilausta siinä älykodissa, jossa automatiikkaa ja seurantaälyä upotetaan yhä enemmän näkymättömin kodin laitteistoihin ja infrastruktuuriin. Näköpiirissä olevista teknologioista saattavat puheohjauksen ohella myös virtuaalisen (Virtual Reality) ja lisätyn (Augmented Reality) todellisuuden toteutustavat muotoilla yhteydenpidon kotirobottien kanssa. Älypuhelin saanee jälleen uusia tehtäviä suoritettavakseen.
Saumaton vuoropuhelu robottien ja muiden älylaitteiden ja niiden omistajien välillä saattaa silti olla kauempana tulevaisuudessa. Virtuaaliyhteyksien käyttö kuuluu liikkuvaan elämäntyyliin, mutta kohtaa omat haasteensa perinteisemmässä asumisessa ja esimerkiksi ikääntyvien, toimintarajoitteisten ja hoitoa tarvitsevien koti- ja palvelukotiympäristöissä. Ikääntyvän arvostukset eivät taivu joka lähtöön eikä ikäasumisessa välttämättä juosta yksittäisten uutuuslaitteiden perässä. Kulutuspäätökset eivät silloin myöskään ole vain yksilöllisiä, vaan riippuvat myös omaisten, hoivaajien ja hoitajien näkemyksistä.
Uutuuksiin viiveellä suhtautuvien kulutussegmenttien valtaaminen yhteensopivilla äly-ympäristötuotteilla kuulunee silti jo monen ison elektroniikkayrityksen ohjelmaan, niin runsasta on niiden älykkäiden kodinkoneiden ja -laitteiden tarjonta. Mutta älykodin toiminnallinen integrointi niin itse asumisessa kuin kodin ja ympäristön kanssa tapahtuvassa vuorovaikutuksessakin tarjoaa tilaa kaikille toimijoille ja oivalluksille. Henkilökohtaiset palvelurobotit ovat kehityksensä alussa ja niin on niille sopivien toimintojen ja palvelutarpeiden tunnistaminenkin.
Tuomo Särkikoski
